Syntynyt urheilemaan

Välillä tulee pysähdyttyä miettimään millaista elämä olisi jos silloin vaahtosammuttimen kokoisena ja myöhemmin olisi tehnyt valintoja toisin.

Mitä jos olisin syntynyt erilaiseksi, eri perheeseen, jossa arvostetaan eri asioita tai kenties omat päätökseni olisivat olleet erilaisia. Entä jos hieman yli 1-vuotiaana minulle ei olisi pistetty suksia jalkaan, entä jos olisin ylä-asteikäisenä mennyt virran mukana ja jättänyt hyvästi urheiluelämälle, entä jos minulle olisi hankittu mopo, niinkuin lähes jokaiselle kaverilleni, entä jos en olisi vaihtanut kilpa-hiihdosta - kilpa-suunnistukseen, entä jos olisin mennyt ammattikouluun enkä lukioon, entä jos en olisi suunnistuksessa vaihtanut seuraa Deltaan?

Jokatapauksessa, olen tyytyväinen valintoihin mitä on elämän aikana tullut tehtyä. Olen tyytyväinen perheeseeni mihin olen syntynyt. Urheilullinen perhe johon synnyin, oli iso askel kohti urheilijan uraa. Vanhempani pistivät minulle sukset jalkaan silloin kun en edes tiennyt mitkä ne olivat saati sitten mitä niillä pitäisi tehdä. Liikkeelle jostain kumman syystä osasin lähteä (toki sauvat heitin pois heti ekoilla metreillä, tuolloin koin ne turhiksi lasikuitukepeiksi). Sisarusten kanssa olen aina pystynyt harjoittelemaan nuorena, sisua se kaipasikin, kun perheen kuopuksena ei aina ollut helppoa. Pienenä voitin poikkeuksetta joka kisan, oli kyse sitten hiihdosta, yleisurheilusta tai maastojuoksusta. Syynä oli joko se, että kilpakaverit eivät aloittaneet harjoittelua niin nuorena mitä itse aloitin tai syy on "lahjakkuudesta" mistä minulle puhuttiin kilpa-hiihtovuosina jonkun verran. Sanoisin, että syynä siihen oli nuoruusvuosien aktiivinen liikkuminen, kilpaileminen ja peuhaaminen(tappeleminen) sisarusten kanssa. Nuoruusvuosien menestys heijastuu välillä liian usein nykyhetkeen, siinä etten aina osaa hävitä. Häviäminen ottaa luontoon ja tunnen olevani epäonnistunut urheilijana. Häviämisessä on yksi ainut hyvä puoli, mutta senkin täytyy osata käyttää hyväkseen. Se on harjoitusmotivaatio.

Hieman alle 2-vuotiaana painettiin ekan kerran numerolappu rintaan

Kilpahiihtäjän urani päättyi 14-vuotiaana motivaation puutteeseen kilpa-hiihtoa kohtaan. Motivaation puute johtui häviämisestä. Häviäminen taas juonti juurensa paitsi treenin puutteesta, myös murrosiästä ja sairasteluista. Kilpakaverini kasvoivat murrosiässä ihan silmissä, kuntaas itse tunsin jääväni heidän jalkoihinsa, varsinainen kasvupyrähdys tuli omalle kohdalle vasta hiihdon lopettamisen jälkeen. Sairastelin myös pitkiä jaksoja aina talvisin. Usein hyvän kunnon saavutettuani sairastuin ennen tärkeitä kisoja ja kisoihin valmistautuminen kärsi. 

Kilpahiihtäjän uran vaihdoin kilpasuunnistukseen. Suunnistus kiinnosti sen mielekkyyden ja elämyksien vuoksi. Ensiaskeleet suunnistusuralla otin vaahtosammuttimen kokoisena Suunta-Jurvan iltarasteilla äitin mukana. Äiti auttoi ojien yli ja kertoi mihin suuntaan juosta. Suunnistusurani alussa en osannut suunnistaa, mutta juosta osasin ja varmasti juoksusta ei jäänyt menestys kiinni. Sitä vain tuli juostua usein useita satojakin metrejä enemmän kuin toiset, jotka ymmärsivät mennä suoraan. Vuosien kuluessa on suunnistustaito parantunut ja juoksukunto tasoittunut kilpakavereideni kanssa, eikä motivaatiolle näy loppua päinvastoin vain kasvaa.

Hienoja hetkiä uran varrella, ensimmäistä kertaa plaketeilla

Suunnistuskavereita unohtamatta, jotka jaksaa kannustaa huonoinakin hetkinä

Joskus mietin, jos voisin palata ajassa taaksepäin. Esimerkiksi viisi vuotta. valitsisinkin hiihdon lajikseni, miten pitkälle olisin voinut urallani edetä? Sitä en voi koskaan saada selville. Voin vain katsoa kun vanhat kilpakaverini niittävät menestystä maailmalla. Tai ehkä muutama vuosi taaksepäin järjestäisin elämääni eritavalla, huomioisin tietyt ihmiset paremmin, en pummaisikaan sitä rastia joka erotti minut ehkä SM-mitalista, tänä päivänä voisi kaikki lähtökohdat olla toisin.

 Jokatapauksessa en kadu koskaan etten murrosiässä kulkenut kylillä rellestämässä, siellä missä pääosa kavereistani oli. Kaverit aina muistuttivat siitä miksi minua ei ikinä näy kylillä iltoisin. Todellisuus oli että olin tuolloin poikkeuksetta harjoittelemassa. Joskus he luulivat, että luen läksyjä niin hartaasti iltoisin etten ehdi, mutta tosiasia on että en ole koskaan panostanut täysillä kouluun, urheilu on aina ollut etusijalla.

 Näin on ollut pienestä pitäen ja on edelleen. En kadu myöskään valintoja joita on elämän varrella tullut tehtyä, ilman niitä valintoja en olisi ehkä tässä tilanteessa, ja tähän elämäntilanteeseen ei voi olla kuin tyytyväisempi. Olen saavuttanut urani aikana jonkun verran, mutta haluan saavuttaa enemmän. Se vaatii uhrauksia, mutta niitä olen valmis ottamaan!